Asian todellisuus alkaa pikkuhiljaa hiipiä tajuntaani. Olen todella lähdössä maailman toiselle puolen puoleksi vuodeksi – ja vielä ihan yksin.
Australiassa asuminen ajatuksena koostuu lähinnä kenguruiden silittelystä, aussisurffareiden bongailusta ja hiekkarannalla juoksentelusta hidastetusti Tulivaunut-elokuvan tunnarin soidessa taustalla. Mitä lähempänä lähtö on, sitä enemmän tajuan, että todella jätän Suomen ja kaiken siihen liittyvän taakse. Miten pärjään kokonaiset kuusi kuukautta ilman saunaa, ruisleipää, salmiakkia, karjalanpiirakoita, maksalaatikkoa ja mämmiä? (Kaksi viimeistä ovat vitsejä. Ei niitä oikeasti tule ikävä.) Mutta ennen kaikkea, miten pärjään ilman maailman tärkeimpiä ihmisiä (ja koiria) ympärilläni? On tyydyttävä rakeiseen ja pieneen web-kamerakuvaan ja särisevään äänentoistoon Skypessä. No, onneksi on sentään jotain.
Päällimmäisenä fiiliksenä on kuitenkin innostus. Saan nähdä maailmaa, kokea uusia asioita, tutustua uusiin ihmisiin, rikkoa rajoja, kokeilla siipiäni. Elämäni saa kokonaan uuden käänteen. Ja hei, siinä oppii vielä englantiakin samalla.
Nyt yritän ottaa kaiken irti viimeisistä hetkistäni Suomessa (ja hankkia edes jonkinlaista pohjustusta rusketukselle, etten polttaisi ihoani heti ensimmäisellä viikolla Australian auringon alla.) Ja ehtiihän tässä vielä kokonaiset kaksi viikkoa nuuhkia suomalaista kesäilmaa (saako sitä jostain purkitettuna?)
P.S. Niille, jotka eivät tiedä Tulivaunut-tunnaria:
Nyt päähänne on jäänyt pysyvästi kuva Kepasta juoksemassa siellä rannalla tämän biisin tahdissa. Olkaa hyvä vain kauniista mielikuvasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti