Tiesin jo ennen tänne matkustamista, että australialaiset ovat erittäin ystävällistä ja ulospäin suuntautunutta porukkaa. Silti täkäläiset osaavat aina yllättää.
Eilen naapurustoon muutti uusi perhe Nigeriasta. Äkkiä vain leipomaan suklaakeksejä, poimimaan kimppu kukkia ja toivottamaan uudet naapurit tervetulleeksi - ihan kuin jossain sunnuntaiaamun lastenohjelmassa! Eikä kyse edes ollut mistään seinänaapureista, vaan kahden tienylityksen päässä asuvasta perheestä.
Enkä ole muuten vieläkään täysin tottunut siihen, että kaupanmyyjä kyselee kuulumisiani. Suomessa kassalla kysytään korkeintaan, että tarvitsenko kuittia, kiittimoi. Eikä sisäinen yksityisyyttä arvostava suomalaiseni ollenkaan voinut käsittää, kun paikallisesta pankista soitettiin ja tiedusteltiin nykyistä työtilannettani, asuinpaikkaani, ystävyyssuhteitani, tulevaisuudensuunnitelmiani ja vaikka mitä. Mietin vastaillessani, että kohta varmaan joku FBI kolkuttelee oven takana. Tai sitten kyse todella oli siitä, että pankki vain haluaa palvella asiakkaitaan parhaalla mahdollisella tavalla.
Välillä on ongelmia myös tämän iänkaikkisen aussiaksentin kanssa. Vaikka se niin ihanalta kuulostaakin, olisi hyvä silti myös ymmärtää sanoman sisältö kun tappelet kaupan kassalla luottokortin lukijan kanssa. Pyytäessäni jotakuta toistamaan sanomansa viisitoista kertaa ei tarkoita, että kuulossani on mitään vikaa, vaan että sitä suuta voisi avata hiukan enemmän kuin sen kaksi milliä ja edes yrittää puhua hiukan hitaammin.
Tänään kävin vaihteeksi keskustassa ja tapasin erään toisen suomalaisen au pairin. Kävelykadulla leukani oli tippua katukivetykselle ällistyksestä, kun huomasin tämän näyteikkunan:
 |
| Joulu ainakin on ajoissa |
Sain hillittyä itseni vaatekaupoissa, mutta kosmetiikkaosastolta löytyi paljon elintärkeitä juttuja:
Lähdenpä tästä testailemaan uutta mansikka-vartalokuorintaani.
