This is Halloween

Olen pienestä pitäen kateellisena katsellut jenkkileffoja, joissa lapset saavat pukeutua suosikkisankarihahmokseen tai pelottavaksi kasvomaalilla kuorrutetuksi möröksi ja kulkevat sitten iltahämärässä ovelta ovelle toiveikkaana karkkikipon kanssa. Tänään sisäisen lapseni unelma toteutui, ja pääsin naama kalpeaksi maalattuna ja hiukset pörröksi tupeerattuna toivottamaan naapureille hyvää halloweeniä. No okei, lähtökohtana oli se, että naapuruston lapset pääsisivät harjoittamaan trick-or-treatingia, mutta kyllä meille taustajoukoillekin muutama karkki irtosi.

Koko päivä oli halloweenjuhlien takia todella kiireinen. Minun vastuullani oli tänään siivoamista ja talon koristelua, makkaroiden paistoa, sämpylöiden halkaisemista, karkkien sijoittelua kippoihin, keksien leipomista ja kuorruttamista, spagetin keittämistä (yhtä illan ohjelmanumeroa varten), narun sitomista donitsien ympärille (toista ohjelmanumeroa varten) sekä porkkana- ja kurkkutikkujen teko, jonka tosin unohdin. Hups. Lisäksi lapset koulusta haettuani maskeerasin heidät halloweenkuntoon ja lopuksi laitoin vielä itseni valmiiksi. Eikä hetkeäkään liian aikaisin.

Vieraita saapui ihan kiitettävästi. Asuihin oli todella panostettu: paikalla oli perinteisten noitien ja pirujen lisäksi muun muassa Darth Vader ja Buzz Lightyear. Ohjelmaan kuului trick-or-treatingin lisäksi syömistä, omenan poimimista suulla vesisangosta ja naruun ripustettujen donitsien syömistä ilman käsiä. Rohkeimmat saivat myös työntää kätensä mystisiin laatikoihin, joiden sanottiin sisältävän matoja (se edellä mainittu spagetti) sekä aivoja (eilispäiväinen hyytelö).

Myös silmämunat ovat minun käsialaani

Olenko muuten kertonut, että aussit tykkäävät makkaroista?

Kepa jälleen menossa mukana

Nyt on aika mennä selvittämään peilin eteen tätä tupeerattua takkukasaa jota myös tukaksi kutsutaan sekä hinkkaamaan loput eyelinerit silmistä. Saa nähdä tuleeko sitä myrskyä jota tänne on täksi yöksi luvattu. Ainakin se sopisi hyvin illan teemaan.

Riemuidiootin retki

Tänä aamuna, 32 asteen helteestä huolimatta, pakkasimme kamat (köyttä ja kahdeksan vesipulloa) reppuihin ja suuntasimme jonnekin pusikkoon eräjormailemaan. Retki oli kuuma ja kuntoa vaativa, mutta todellakin sen arvoinen. Mutta voi luoja niitä kärpäsiä. Vaikka kuljin erittäin epätasaista, mutkittelevaa ja vaarallistakin reittiä porottavassa auringonpaisteessa, eniten kaloreita poltin varmasti niitä lentäviä pirulaisia huiskiessa. Ikinä missään en ole nähnyt niin paljon kärpäsiä.

Siinä vaiheessa kun sain valjaat ja köyden ympärilleni ja yritin saada jalansijaa jyrkästä kallionseinämästä, jopa kärpäset unohtuivat. Rehellisesti puhuen en huomannut edes kolhineeni polveani verille. Vaikeinta ei ollut kuitenkaan kiipeäminen, vaan se alastulo. Ei siinä paljon pysty ”rennosti nojaamaan taaksepäin ja luottamaan köydenpitäjään”, kun alapuolella on metrien pudotus kivikkoon ja piikkipusikkoon.

Kun olin jotenkuten päässyt alas, alkoi ripottaa vettä ja kauempaa kuului myös ukkonen. Viilentävä sade oli kuitenkin erittäin tervetullut paahtavan helteen jälkeen. Paluumatkalla koukkasimme vielä Kalamundaan ostamaan ihan törkeän hyvää jätskiä (omani oli pistaasia ja passionhedelmäsorbettia…) ja heitimme lasten kummisedän lentokentälle.

Äsken kävimme viemässä kutsut Halloween-juhliin kaikille naapuruston lapsille. Keskiviikkona on siis tiedossa kalpeaksi maalattuja kasvoja, tekoverta, torahampaita, syömistä ja pelejä lyhtyjen loisteessa.

Näytä mulle missä sul on rusketusraidat

Lämpötila pamahti tänään reilusti yli kolmenkymmenen, joten suuntasimme heti aamusta rannalle. Olen ottanut aurinkoa vasta muutamia kertoja, mutta silti näkyvissä on jo selkeät rusketusrajat. Host-äiti ei meinaa uskoa kuinka nopeasti rusketun (ja ennen kaikkea, kuinka pysyn palamatta). Hän ilmeisesti oletti pohjoismaisen ihotyypin olevan sellainen, joka palaa jo pelkistä aurinkoisista ajatuksista.

Tämän viikonlopun ajan taloudessamme asustaa isäntäperheen lasten kummisetä, joka on alun perin Skotlannista, mutta asuu nykyään Uudessa-Seelannissa. Huomenna, jos säät sallivat (tällä tarkoitan, ettei ole liian kuuma), menemme kalliokiipeilemään. Siis ihan oikeasti kalliokiipeilemään, köysineen kaikkineen. Host-äiti vakuutti, että kummisetä on oikea ammattilainen kyseisessä hommassa: kerrankin hän oli saanut puhuttua host-äidin alas kalliolta, kun tämä oli jähmettynyt kauhusta. Kylläpä lohdutti.

Sydneyn-matka lähestyy kovaa vauhtia, enää kaksi ja puoli viikkoa! Olisiko jo pikkuhiljaa aika katsella niitä majoituspaikkoja?

P.S. Lämpimät terveiset sinne Suomeen lumen ja pakkasten keskelle.