Can’t you hear, can’t you hear the thunder? You better run, you better take cover

Tänään sain taas leikkiä atleettia. Tosin tällä kertaa hyppäsin kajakin kyytiin. Ajaessamme host-äidin kanssa kajakit auton katolla 14-asteisessa sateessa ja tuulessa, ajattelin tulleeni hulluksi. Entistä hullumpana pidin itseäni, kun kahlasin kylmässä joessa ja yritin pitää sen heiluvan ja superkapean paatin tasapainossa.

Hyvin haparoivan alun jälkeen pääsin melomaan eteenpäin ilman että olin tippua koko ajan veteen tai törmätä jokaiseen tiellä olevaan esteeseen. Kyllä siinä silti kastui väistämättä, vaikka pysyin koko ajan (ihme ja kumma) kajakin päällä. Yllätyin siitä, kuinka kokonaisvaltaista treeniä melominen on. Jaloilla pidetään yllä tasapainoa ja koko yläkroppa osallistuu melomiseen. Veikkaan, että huomenna on vähintään hauislihakset hellänä.

Ajoitus oli kuitenkin loistava, sillä heti päästyämme ylös vedestä tuuli nousi myrskyksi. Kahvilassa istuessamme katselimme terassituolien liikkumista ympäri pihaa ja moottoritiellä ajaessamme pystyi tuntemaan, kuinka tuuli heitteli autoa kaistan reunalta toiselle. Isäntäperheen kanat olivat kuitenkin myrskystä vain mielissään, koska tuuli oli avannut häkin oven ja ne saivat viettää fiestaa puutarhassa poissa ollessamme.

Nyt kuulostaa siltä, että myrsky on päättänyt repiä hyttysverkot ikkunastani. Toivotaan, että huomenna olisi parempi sää ja pääsisin taas keskustaan. Enhän ole shoppaillut kokonaiseen kolmeen päivään.