No worries

Suomalaiset ovat tunnetusti kivikasvoista ja vähäeleistä porukkaa. En kuitenkaan pidä itseäni mitenkään erityisen ilmeettömänä (sen perusteella että minusta ei ole juuri yhtään normaalin näköistä valokuvaa), mutta ilmeisesti australialaisten kulttuurissa olen vaikeasti luettava. Olen jopa selittänyt isäntäperheelleni, että mahdollisesta suomalaiselle tyypillisestä melankolisesta olemuksesta huolimatta en ole vetämässä ranteitani auki. Me suomalaiset emme nyt vain kulje koko ajan suupielet korvissa, vaikka onnellisia olisimmekin.

Silti vaikka kuinka monta kertaa joku on täysin yllättäen tullut kysymään, että olenko kunnossa. Onko perusilmeeni todella niin synkkä? Täytyy olla varovaisempi näiden omiin ajatuksiin uppoamisten kanssa, etten huolestuttaisi liikaa ympärillä olijoita. Host-äiti on kyllä myöntänyt, että hän alkaa pikkuhiljaa oppia suomalaista kulttuuria ja sen vähäeleisyyttä, eikä ole jatkuvasti kysymässä vointiani.

Suomen kieli ja aksentti ovat host-äidille vielä kuitenkin vaikeasti tulkittavia. Juttelin eilen illalla normaaliin tapaan vanhempieni kanssa Skypessä. Tänään aamulla host-äiti kysyi, että olinko kinastellut vanhempieni kanssa, sillä niin ääneni oli antanut ymmärtää. Haluaisinpa tietää, että kuulostiko ääneni aggressiiviselta jutellessani uuden mökin rakentamisesta, karanneiden kanojen takaa-ajosta vai kenties auringon ottamisesta?

Tänään sain kuitenkin rauhassa olla oma apeannäköinen suomalainen itseni, kun vietin jälleen päivän Perthissä suomalaisen Lillin kanssa. Lilli saapui muutama viikko sitten au pairiksi isäntäperheeni ystäväperheeseen. Päivään sisältyi shoppailua, lounasta Kings Parkissa sekä juttelua ja naurua. Rattoisa juttutuokio puiston nurmikolla auringonpaisteessa venyi niin pitkäksi, että jouduin koukkaamaan juna-asemalta suoraan koululle hakemaan lapset kotiin.

Päivän kruunasi ehdottomasti se, kun istuessani koneeni ääressä Alice tuli luokseni, halasi lujasti ja sanoi ”You are the best au pair in the world.”